ALKU
TAMPEREELLA
Professori Pekka Ahonen
Valtion teknillinen tutkimuskeskus
Sairaalatekniikan laboratorio
Miten
kaikki oikeastaan alkoi, jää usein dokumentoimatta. Siksi lienee joskus
paikallaan paikata puutetta henkilökohtaisinkin muistelmin. Muisti saattaa
paikoitellen tehdä tepposensa eikä tarkistukseen tarpeellista arkistoa ole käytettävissä.
Epätarkkuuden riski ei kuitenkaan muodostune anteeksiantamattoman suureksi.
1960-luvun alussa uskottiin insinöörejä valmistuvan liian paljon, jopa työttömiksi asti. Samoihin aikoihin teknisessä ammattilehdistössä alkoi näkyä tietoja ja tuloksia mm. avaruustutkimukseen liittyneistä uusista fysiologisista tutkimusmenetelmistä ja laitteista. Voimakkaaseen kasvuunsa lähteneen elektroniikan merkitys näiden syntymisessä oli ilmeistä. Varsin pian oivallettiin, etteivät uudet tulokset suinkaan palvelleet yksistään astro- ja kosmonautteja vaan niillä oli oma ja varsin suurikin merkityksensä lääketieteen tutkimuksessa niin kuin diagnostisessa ja kliinisessä työssäkin. Aika oli kypsynyt lääketieteen ja tekniikan yhteistyön kiinteyttämiselle. Uusi ala tarjoaisi myös uusia työpaikkoja niin tutkijoille kuin käytännön insinööreillekin.
Radioinsinööriseura
ry:n puheenjohtaja, olisiko silloin ollut nykyinen professori Seppo Halme, ilmeisesti tuntien
harrastukseni suunnan pyysi alalta esitelmää seuran kokoukseen. Se myös julkaistiin
Elektroniikka-lehdessä ja sieltä se löysi tiensä Sairaala-lehteen. Lieneekö
juuri tällä ollut merkityksensä urani suuntautumiselle yhä enemmän
biotekniikkaan, joksi alaa silloin toivoin kutsuttavan. Niin hyvin
virkatehtävissäni Tampereen teknillisen korkeakoulun professorina ja rehtorina
sekä Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen sairaalatekniikan laboratorion
johtajana kuin luottamustoimissanikin Suomen biolääketieteellis-teknillisen
yhdistyksen puheenjohtajana sekä Biotekniikan säätiön, sittemmin Tekniikan
säätiön hallituksen puheenjohtajana jouduin seuraamaan alan kehitystä ja monin
tavoin myös vaikuttamaan sen kulkuun.
1960-luvun
puolivälissä lääketieteellisen tekniikan tarve osoittautui niin tärkeäksi, että
Helsingin yliopiston fysiologian laitoksella aloitettiin lääkäreiden
jatkokoulutukseen liitetyt elektronisen instrumentoinnin kurssit v. 1966 ja vastaavasti
teknillisen korkeakoulun sähköinsinööriosastossa tarjottiin teekkareille
mahdollisuus fysiologian opiskeluun. Primus motoreina näitä järjestelyjä luotaessa olivat professori Jaarli Jauhiainen TKK:ssa ja
professori Matti Bergström HY:n fysiologian laitoksella. Muistelen professori
Jauhiaisen maininneen jonkinlaisista teknis-ideologisista vaikeuksista, kun
TKK:n opetusohjelmaan olisi pitänyt merkitä fysiologian kurssi.
Bioelektroniikan nimellä se sinne kuitenkin sitten saatiin.
v.
1968 perustettiin Suomen biolääketieteellis-teknillinen yhdistys alalla
toimivien ja erilaisen koulutustaustan omaavien henkilöiden yhdyssiteeksi.
Professorit Jauhiainen ja Bergström tässäkin toimivat puuhamiehinä ja
professori Bergströmin vastuulle seuran ensimmäisenä puheenjohtajana jäivät
käynnistämisen vaivat. Sittemminhän yhdistyksen nimi muutettiin
Lääketieteellisen fysiikan ja tekniikan yhdistykseksi. Tämä ei kuitenkaan
jäänyt ainoaksi alalla Suomessa. Nykyisen professori Martti Melan aloitteesta perustettiin Suomen teknilliseen
seuraan Bioteknillinen kerho. Molemmat instituutiot toimivat edelleen.
Tullessani
v. 1967 nimitetyksi ensimmäisenä professorina Teknillisen korkeakoulun
Tampereen alaosastoon, nykyiseen Tampereen teknilliseen korkeakouluun
opetusalana sovellettu elektroniikka, nuo ajatukset lääketieteellisen tekniikan
sisällyttämisestä korkeakouluopetukseen periytyivät mukana kotikaupunkiini.
Virkaanastujaisesitelmässäni totesin tämän, mutta en
malttanut samalla olla pistämättä lusikkaani myös korkeakoulupolitiikan
soppaan. Näihin aikoihin puuhattiin näet Tampereen yliopistoon
lääketieteellistä tiedekuntaa, mutta hanke pysähtyi kovaan vastatuuleen. Niinpä
sisällytin virkaanastujaisesitelmääni heiton siitä, että Keski- Euroopasta
saatavien esimerkkien mukaan lääketieteellinen tiedekunta Tampereella
voitaisiin hyvin perustaa teknilliseen korkeakouluun. Arvata saattaa, että
moinen epäortodoksinen ajatus joutui vielä suurempaan vastatuuleen kuin
yliopiston haluama tiedekunta konsanaan. Oli tuolla heitollani kuitenkin
semmoinen vaikutus, että uutta suunnitelmaa lääketieteellisen tiedekunnan
saamisesta valmisteltaessa ei korkeakoulun tarjoamaa vaihtoehtoa summamutikassa
heitetty yli laidan. Toki yliopisto lopulta veti pitemmän korren, mutta
tarkoitushan saavutettiin sillä ilman naapurina olevaa tiedekuntaa ei
lääketieteellisen tekniikankaan tutkimus ja opetus menesty.
Toinenkin
seuraus virkaanastujaisesitelmälläni oli. Tampereen (nyk. yliopistollisen)
keskussairaalan fyysikko Erkki Vauramo otti sen johdosta yhteyden tiedustellen
yhteistoiminnan mahdollisuuksia. Ja niitähän toki oli. Melkein siltä istumalta
käynnistettiin joitakin pieniä projekteja ja vähän myöhemmin saatiin myös
Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston, SITRAn,
tukea suurempaan soluspektrometriksi kutsuttuun hankkeeseen. Mainittakoon, että
tämän projektin silloinen tutkija Niilo
Saranummi myös ensimmäisenä TTKK:n omana
kasvattina suoritti tekniikan tohtorin tutkinnon saaden väitöskirjansa aiheen
juuri tuosta työstä. Tänään professori Saranummi on Valtion teknillisen
tutkimuskeskuksen Sairaalatekniikan laboratorion johtaja.
Pian
osoittautui, että lääketieteellistekninen yhteistyö edellyttää kiinteämpää
kontaktia eri osapuolten kesken kuin pyöritetyllä projektiorganisaatiolla
voitiin saavuttaa. Ylifyysikko Erkki Vauramo otti
asiakseen keskustella mahdollisuuksista keskussairaalan piirissä sillä
seurauksella, että talousjohtaja Olavi
Valtosen aloitteesta päädyttiin perustamaan säätiö. Tämän
Biotekniikan Säätiöksi (BTS) nimetyn korporaation perustamiskirjan
allekirjoittivat Tampereen kaupunki, TaYKS:n
kuntainliitto ja Tampereen Kauppakamari samalla sijoittaen yhteensä 20 000 mk
säätiön peruspääomaksi. Kaupunginjohtaja Pekka
Paavolan vaikutus sekä keskussairaalan kuntainliiton
liittohallituksen puheenjohtajana että säätiön hallituksen monivuotisena
jäsenenä on jättänyt positiiviset merkkinsä säätiön historiaan.
BTS:n taloudellisella tuella käynnistettiin Biotekniikan
Tutkimuslaitos (BTT), joka sai toimitilaa TTKK:n
suojista ja eräässä vaiheessa myös TaYKS:n Pikonlinnan päärakennuksesta. TTKK:n
taholla suunniteltiin alalle ns. lahjoitusprofessuuria siten, että BTS hoitaisi
viran palkkauksen viitenä ensimmäisenä vuotena. Kyseinen professori samalla
olisi BTT:n johtaja ja aikaa myöten BTT voitaisiin
liittää TTKK:n laitokseksi. V. 1974
budjettiehdotukseen ei asiaa kuitenkaan ennätetty hoitaa ja hieman yllättäen
saatiin havaita, että sanotussa budjetissa Valtion teknillinen tutkimuskeskus
sai varat Sairaalatekniikan laboratorion (SAI) perustamiseksi Tampereelle. Samassa
budjetissa BTT:lle osoitettiin 120.000 mk:n määräraha
ja TTKK:lle bioelektroniikan apulaisprofessuuri. BTT
ei itse tuollaista apua valtiolta hakenut, aloitteentekijänä oli Valmet Oy,
jossa alan tuotannollinen toiminta oli juuri käynnistynyt. Sittemmin se
valitettavasti tyrehtyi. En myöskään muista, että TTKK olisi itse tuollaista
apulaisprofessuuria budjettiin ehdottanut. Sen saamiseen tiettävästi vaikutti
tamperelainen kansanedustaja Kuuno Honkonen.
Asiaankuuluvan byrokratian jälkeen apulaisprofessorin virkaan
nimitettiin tekn. tri Jaakko Malmivuo.
TTKK:n
suunnitelmia oli syytä muuttaa: sairaalatekniikan laboratorion johtaja olisi
joka tapauksessa tasoltaan ja arvoltaan professori eikä tässä tilanteessa TTKK:n kannattanut vastikään juuri itsenäistyttyään
"haaskata" toista professuuria samalle alalle varsinkaan, kun hyvä
haltia jo oli antanut apulaisprofessuurin käytettäväksi. Professuurin
bioelektroniikkaan TTKK sai vasta 12 vuotta myöhemmin, Virka täytettiin v. 1987
ja sen ensimmäiseksi haltijaksi kutsuttiin apulaisprofessori Jaakko Malmivuo,
nykyisin myös Lääketieteellisen fysiikan ja tekniikan yhdistys ry:n
puheenjohtaja.
Tampereelle
syntyi 1970-luvun alussa siis kaksi täsmälleen samalla alalla toimivaa
laitosta: BTT ja SAI. Nämä eivät käyneet keskenään kilpailemaan vaan niiden
toiminnot yhdistettiin ja
v. 1976 BTT sulautettiin kokonaan SAI:hin. Nain
valtio oli VTT:n kautta ottanut alan tutkimusvastuun kannettavakseen ja samalla
Biotekniikan säätiön perustehtävä oli saatettu loppuun. Säätiön nimi muutettiin
Tekniikan Säätiöksi ja sen ala laajennettiin tekniikan koko alueen käsittäväksi,
mutta kuitenkin erityisesti biotekniikkaa tukevaksi.
Tällä tavoin Tampereelle on muodostunut varsin vahva lääketieteellisen tekniikan tutkimuksen ja koulutuksen tukikohta. VTT:n sairaalatekniikan laboratorio työllistää nykyisin jo yli 50 henkilöä, TTKK:n lääketieteellisen tekniikan laitos parikymmentä. Kolmantena ja neljäntenä osapuolena ovat tietenkin TaYO:n lääketieteellinen tiedekunta ja TaYKS. Jos tuloksia mitataan pelkästään hyväksyttyjen väitöskirjojen lukumäärällä, ei yhteisyritys joudu häpeään. Väitöskirjoja, puhtaasti lääketieteellisiä lukuun ottamatta, lienee kymmenkunta. Mutta tehokkuuden mitta-asteikkoon olisi voitava sovittaa myös ne työt, jotka on tehty suoraan ns. tilaustutkimuksena teollisuudelle tai sairaaloille. Näiden arvo mitattaneen nykyisin jo kymmeninä miljoonina markkoina. Ja tekniikasta kun puhutaan, saavutusten mittana olisi pidettävä myös alan teollisuuden ja kaupan kehittymistä. Kotimaan markkinat ovat niin pienet, ettei tuotantoa voi sen varaan rakentaa. Viimeisten lehtiuutisten mukaan vienti on ollut vuositasolla n. 700 Mmk, mikä lienee ainakin 10-kertainen 20 vuoden takaiseen verrattuna. Ilman tutkimukseen ja kehitykseen henkilöresursseina satsattua panosta ei kaiketi tuollaiseen suhteelliseen kasvuun olisi ylletty.
Professor Pekka Ahonen
Medical Engineering Laboratory
AT
In the beginning
of the 1960's it was believed that too many engineers were educated and that
this would lead even to unemployment. At the same time the professional
journals reported results from new physiological research methods and
instruments developed for e.g. space research. The influence of the rapidly
developed electronics was obvious. Very soon it was realized that these new
results did not serve only the astronauts and kosmonauts
but they had an important role in medical research as well as diagnostic and clinical
work. The time had come for establishing the co-operation between medicine and
engineering.
In the middle of 1960's
the need for biomedical engineering was found to be so important that in 1960
at the Institute of Physiology of Helsinki University special courses were
started on electronic instrumentation and correspondingly at the Department of
Electrical Engineering of Helsinki University of Technology there was given a
possibility for studies in physiology. As primus motors in making these arrangements
in these universities served professors Matti Bergström and Jaarli Jauhiainen.
When I was
appointed in 1967 as the first professor to Tampere
University of Technology, at that time a subdivision of Helsinki University of
Technology, those thoughts of including biomedical engineering in the
education, followed me to my home town. At this time there were many activities
for obtaining a medical faculty for
It
was soon found that co-operation in biomedical engineering needed more close
contact between the co-operators. Mr Erkki Vauramo, senior physicist
of
With the financial support of the
Foundation of Bioengineering a Research Institute of Bioengineering was
installed at the premises of Tampere University of
Technology. The University planned in this field a professor who had also been
the director of the Institute. This matter was, however, not included in the state
budget proposal of the year 1974 and it was a little surprise to notice that in
this proposal the Technical Research Center of Finland obtained the financial
resources for founding the Medical Engineering Laboratory in
The plans of Tampere University of Technology were changed, because the
head of the Medical Engineering Laboratory would in any case have the position
of professor and in this situation it was not appropriate to devote another
professorship to this field when the need for them was very urgent in many
other disciplines. A professorship in biomedical engineering was obtained 12
years later and associate professor Jaakko Malmivuo was invited to this office.
In the beginning of the
1970's thus two identical institutes were founded, the Research Institute for
Bioengineering and the Medical Engineering Laboratory. These institutes did not
start competing but their activities were united. Doctor of Technology Niilo Saranummi then followed me
as the head of the Medical Engineering Laboratory.
In this way